Tämä ei nyt varmaan ole ihan paras paikka tämmöisille ajatuksille, mutta menkööt. Johonkin on nyt kirjoitettava. Tai jollekin on kerrottava.
Olen ollut hirveän onneton hetken. Siis koen olevani ihan onnekas, mutta ei onnellinen. Siinä on vissi ero. Jotenkin mä keskityin liikaa taas suunnittelemaan jotain tulevaa ja murehtimaan menneitä, että mä unohdin tämän hetken. Siksi mikään ei tunnu oikein miltään, kun mä odotan vaan jotain muutosta tapahtuvaksi. Ja tämä hetki tuntuu niin väliaikaiselta, että se on ihan merkityksetön. Siis tämä vaihe, jossa mä kampean vaan eteen päin ja toivon voittavani lotossa. Kauankohan se kestää vai pitäiskö se lopettaa nyt heti?
Olen miettinyt seuraavaa: en halua olla selviytyjä, mä haluan olla menestyjä. Mä en halua pärjätä, mä haluan elää rauhassa.
Mä olen muutenkin mennyt taas piiloon. Niin kuin niin monta kertaa aikaisemminkin. Ripustaudun omaan itsesääliin ja kurjuuteen niin, että mä unohdan itsekin olevani elossa. Sitten pari tyyppiä jaksaa muistutella mua, että "HEEEIII, MISSÄ OLEET!?"... Noh, "täälää"!
En ole koskaan osannut päästää irti, paitsi hetkiksi ja silloin on aina tapahtunut jotain ikävää. Tai sitten jälkiä on saanut siivoilla tovin. Minkä takia mulla ei ole sitä stabiilia arkea ja sen lisäksi villiä ja rentouttavaa vapaa-aikaa? Mä suoritan: pitää imuroida, pestä pyykkiä, lenkittää koira ja itseni, tehdä opinnäytetyötä ja tiskata. Vai piiloudunko mä vaan?
Mä etsin sitä vapauden tunnetta, jonka mä hetkeksi löysin opiskelun alussa. Silloin ekan kerran. Silloin mua ei harmittanut, että mä olin liian isoissa vaatteissa piilossa koko yläasteen. Vai onko se vaan se, että nyt vanhempana mä ajattelen, että missasin jotain kun en kauheasti dokannut tai säätänyt tai koheltanut. Kävinhän mä festareilla ja rannalla kesäsin ja meillä oli H:n kanssa se oma piilopaikka, jolloin pystyi olla aina joku ihan muu. Ehkä sellainen, joka halusi oikeasti olla, muttei uskaltanut.
Tämä on ihan hirveää tajunnanvirtaa eikä siinä varmana tunnu olevan mitään järkeä. Mä halusin vaan päästää sen ulos.
Saija,
VastaaPoistaAina sillon tällöin kun raskaat ja harmaat ajatukset tulee riivaamaan pääkopan perälle keskellä harmaata arkea, pitää muistaa niitä pikkuasioita, jotka tekee elämästä mahtavan.
Pikkuasioita, kuten soitto sille kaverille, jonka ääntä ei oo kuullu pitkään aikaan.
Pikkuasioita, kuten imurin heittäminen nurkkaan ja sohvalle hyppääminen.
Pikkuasioita, kuten vola-napin kääntäminen kaakkoon hyvän biisin alkaessa soimaan.
Pienet asiat suuressa maailmassa. Et uskokaan kuinka monta kertaa ne on nostanu mut itsesäälistä ja apatiasta takas jaloille.
Lainatakseni suurta keksijää; "When life gives you lemons, don't make lemonade. Make life take the lemons back!" Sä pystyt selättämään sen, mikä saa sun elämän välillä tuntumaan paikallaan junnaavalta ja samantekevältä. Mä tiedän sen. Se näkyy sussa.
Muista, että on niitä, jotka luottaa suhun.
Muista, että on niitä, jotka tarvii sua.
Muista, että susta välitetään.
Muista, että aina on joku, jolle puhua.
Et näemmä ollu ainoo kellä tuntu olevan tarve kirjottaa ;)
T: Työpaikan unohdettu extra ja kornin kirjoitustyylin maailmanmestaruuskandidaatti