Olen vieläkin kylmissäni. Tästä tuli yllättävän rankka päivä. Lähdin kotoa puoleltapäivin ja suuntasin Hakaniemen Arena Centeriin pelaamaan futsalia. Kauden eka matsi. Se meni aika hyvin, vaikka hävittiinkin 1-0. Futsal on kyllä ihan mielettömän hauska talvilaji - kun ulkona ei oikein enää voi pelata futista.
Matsista en ihan olisi ehtinyt kodin ja suihkun kautta neljäksi Hakamäkeen Ruskeasuon lähelle asuntonäyttöön, joten suihkuttelin Arena Centerillä ja matkasin sieltä suoraan Hakamäkeen päin. Sieltä matkani jatkui toiseen näyttöön Toukolaan. Jokaiseen etappiin kuului aivan liikaa painava urheilukassi käsivarrella ulkona odottelua. Nyt vain odotan, että lämpenen. Olen ihan poikki, joten voisin kohta mennä untuvapeittoni alle huilaamaan.
Asiaa ei oikein auta se, että kumpikaan kämpistä ei oikein miellyttänyt. Toisessa olisi ollut aivan järkyttävä remontti. Siis kertakaikkisen hirveätöinen muutaman aikaisemman asukkaan ratkaisun vuoksi. Myös rappukäytävässä oli epämiellyttävä ja epäilyttävä ummehtunut haju. Toisessa taas ei ollut ikään kuin hyvästä sijainnista huolimatta oikein palveluita lähellä - en ainakaan nähnyt. Jatkuva liikenteen aiheutama taustamelu oli myös erittäin häiritsevä, vaikka oli sunnuntai ja kello 16, ei siis todellakaan mikään ruuhka-aika.
--
Mietin tuossa kotimatkalla, että onneksi minulla on perhe. Elämäni olisi paljon raskaamapaa ilman veljeäni, joka muistuttaa minua riittävän usein siitä, että välillä toivo menee, mutta rippeet on vain koottava uudestaan ja jatkettava eteen päin. Äitini on ainoa ihminen maailmassa, jonka annan sanoa itselleni: "kyllä kaikki järjestyy", sillä aina kun äiti on niin sanonut, niin on myös käynyt. Isäni taas on arjen suoraviivainen realisti ja hyvin laskelmoiva. Hän kannustaa minua realiteettejä punnitsemalla, ei niinkään tulevaisuuden unelmilla. Rakastan heitä kaikkia ja olen niin kiitollinen, että minulla on jokainen heistä. Ja he tietävät sen, ilman että minun tarvitsee sanoa heille mitään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti